Kategoria Lehti

Kirjoitus on julkaistu Adoptioperheet -lehdessä 4/2021 Adoptoidut. Kirjoittaja on Sanna Elovaara. 


Sanna Elovaara etsi adoptionsa hoitaneen henkilön ja löysi samalla tämän väitöskirjan Adoptio osa elämää – Kotimaisesti adoptoitujen kertomuksia. Väitöskirja teki Sannaan suuren vaikutuksen: ”Sain vertaistukea väitöskirjan muodossa!”

Tämä on minun tarinani. Kertomus siitä, kuinka elämässä tapahtuu ihmeitä. Viime maaliskuussa ryhdyin jälleen kerran tutkimaan adoptiopapereitani. Olin tutkinut adoptiooni liittyviä dokumentteja useasti, mutta tällä kertaa silmäni osuivat niiden laatijaan, Seija Siivolaan.

Toivoin löytäväni jotain tietoa henkilöstä, joka hoiti adoptioni Oulussa vuonna 1980. Kirjoitin Siivolan nimen hakukoneeseen ja sain tulokseksi Lapin Yliopiston uutisen yhteiskuntatieteiden tohtori Siivolan väitöskirjasta. Uutisen otsikko oli: Kokemuksellinen kuvaus omasta adoptiolapseudesta on elämänkestävä prosessi. 


Vertaistukea väitöskirjasta

Otin heti yhteyttä Siivolaan sähköpostin välityksellä ja pian puhuimme jo puhelimessa! Puhelu oli minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen. Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Sain puhua adoptioasioitani hoitaneen henkilön kanssa ja keskustella hänen vasta julkaistusta väitöskirjastaan.

Kerroin Siivolalle, kuinka merkityksellinen löytö väitöskirja minulle oli. En ole koko elämäni aikana tuntenut toista adoptoitua, joten oli mahtavaa viimein lukea muiden kotimaasta adoptoitujen kertomuksia. Sain vertaistukea väitöskirjan muodossa!

Käytin myös Siivolan väitöskirjaa yhtenä tärkeimpänä lähteenäni keväällä suorittamieni musiikkiterapian perusopintojen omaelämäkerrallisessa kirjallisessa työssä.


Minä tulen jostain!

”Ymmärtääkseen tarinansa ihmisen on tiedettävä, mistä se alkoi.”
– Seija Siivola (Siivola 2020, 226.)

Tässä kiteytyy mielestäni loistavasti se, miksi omien juurien etsiminen on adoptoiduille tärkeää.

Haastatellessani Siivolaa tätä kirjoitusta varten hän kertoi, kuinka tärkeää on, että adoptoitu saa tietää elämäänsä liittyvistä oleellisista asioista. Kun suuret aukot menneisyydessä selkeytyvät, juuret vahvistuvat. Adoptoidulle tulee tunne: ”Minä tulen jostakin”.

Olen itse kokenut juuri näin. Identiteettini on vahvistunut aina tiedon myötä, ja tiedän nyt jo osittain, mistä olen lähtöisin.

Puhuimme Siivolan kanssa myös siitä, miksi osa adoptoiduista ei hae juuriaan. Aihetta käsitellään myös Siivolan väitöskirjassa. Kaikki eivät syystä tai toisesta koe, että biologisten vanhempien etsintä olisi tarpeellista. Taustalla saattaa myös olla pelkoa siitä, mitä tulee vastaan. Tuntemattoman kohtaaminen vaatii paljon henkisiä voimavaroja.

Väitöskirjaan haastateltu Anne on kertonut näin: ”– – et ehkä mä oon siihen jollain tavalla valmis, mutta mua se asia ei niin paljon kiinnosta, enkä mä halua tätä mun ihanaa elämää sotkea nyt sillä, että mä ottaisin siihen yhden stressitekijän lisää” (Siivola 2020, 178).


Ei enää ”hylättyjä lapsia”

Siivolan mukaan ilmaisusta ”hylätty lapsi” pitäisi luopua. Vaikka biologinen äiti vetäytyy äitiydestä, jossa hän on läsnä lapselleen, hän ei hylkää lastaan.

Siivola on tavannut paljon äitejä aiemmassa työssään sosiaalityöntekijänä ja kertoi, että yleisesti lapsen adoptioon luovuttaminen on ollut biologisen äidin mukaan paras ratkaisu lapsen kannalta. Äiti ei koskaan unohda lastaan.

Väitöskirjan koskettavimpia kohtia on luku, jossa käsitellään myyttejä syntymä-äideistä ja adoptioäideistä. Usein pohditaan, kuka on adoptoidun lapsen ”oikea” äiti, ja väitöskirjassa sanotaankin kerrassaan hienosti: ”Todellisuudessa heidän äitiytensä on ehdollinen: toinen on antanut lapsensa, jota kantoi, toiselle, joka ei voi kantaa lasta – – mutta yhdessä kumpikin antaa toiselle sen, mitä toinen tarvitsee tullakseen ”oikeaksi” äidiksi” (Siivola 2020, 46).


Alkujuurista saatu tieto rakentaa identiteettiä

Adoptoidut kokevat usein nuoruudessaan adoption hylkäämisenä, koska he eivät tiedä omaa tarinaansa tai heillä ei ole vielä ymmärrystä adoptioon liittyvistä taustatekijöistä. Kun ymmärrys laajenee, adoptoidut pyrkivät paikkaamaan aukkoja menneisyydestään ja haluavat tietoa adoptiostaan. Heillä ei ole vielä vastauksia peruskysymyksiin, kuten ”Mikä on minun tarinani?”

Siivolan tutkimuksessa mukana olleiden adoptoitujen nuoruudessa kokemat hylkäämistarinat alkoivat väistyä, kun elämäntilanteet muuttuivat ja aikaa kului. ”Juonen etsiminen omaan elämään, oman elämän kertomuksellistaminen on mahdollisuus siihen, että tarinat voidaan kertoa toisin” (Siivola 2020, 216).

Väitöskirjassa kerrotaan, kuinka biologisen vanhempansa kohdanneet adoptoidut olivat saaneet merkittävää tietoa alkujuuristaan ja kuinka tämä tieto oli koettu voimaannuttavana. Tieto alkujuurista oli saanut muutaman tutkimukseen osallistuneen hyväksymään sen, että heidät oli annettu adoptioon.

Siivola kertoi, kuinka adoptoidut etsivät omia juuriaan ja omaa tarinaansa, jotta he voisivat eheytyä ja täyttää oman elämänkertansa aukot. Kun adoptoitu tietää tulevansa jostain, hänen identiteettinsä rakentuu ja vahvistuu.

Myös minulla on tästä hyvin vahva kokemus tältä vuodelta. Omasta taustasta saatu tieto on niin perustavanlaatuista, että se muuttaa ihmistä.


Kaksijuurisuus liittää kaksi perhettä yhteen

Siivolan tutkimuksessa käytetään käsitettä kaksijuurisuus, joka mielestäni avaa hienosti adoptoidun taustaa kaksiin vanhempiin. ”Kaksijuurisuus ei edellytä adoptoidun suoranaista vuorovaikutusta biologisten sukulaisten kanssa. Se on ennen kaikkea kognitiivista tietoisuutta kuulumisesta useampaan sukuun. – – Yhteisen geneettisen perimän takia adoptoitu ja syntymävanhemmat pysyvät erosta huolimatta sukulaisina toisilleen” (Siivola 2020, 217).

Adoption myötä kaksi perhettä ikään kuin liitetään toisiinsa ja yhteisen lapsen myötä syntyy uusi sukulaisuusverkosto. Kaksijuurisuus on yhdistävä tekijä adoptoitujen välillä, kollektiivinen narratiivi, jonka avulla adoptoidut voivat tuntea yhteenkuuluvuutta.


Oman tarinansa voi kertoa toisin

Siivolan tutkimuksesta ilmeni, kuinka adoptoidut kaipaavat tietoa juuristaan ja adoptioon johtaneista syistä, jotta heidän olisi mahdollista käsitellä omaa elämäntilannettaan sekä nykyisyydessä että tulevaisuudessa. ”Lapselle ei riitä, että hänelle on varhaislapsuudessa kerrottu adoptiosta.” (Siivola 2020, 224).

Oman elämäntarinan etsiminen antaa mahdollisuuden kertoa oman tarinansa toisin. Tämä vapauttaa adoptoidun uusille tulkinnoille, uuden näkökulman etsimiselle ja lisää ymmärrystä biologisen äidin ratkaisua kohtaan. Adoption voi alkaa nähdä hyväksyttävänä, eikä adoptoitu enää koe adoptiotaan hylkäämisenä vaan elämänlahjana. (Siivola 2020, 224.)

Tutkimukseen osallistuneet adoptoidut kokivat biologisen yhteyden omiin lapsiinsa erityisen tärkeäksi. Myös minä koin suuren tunnemyrskyn lapseni syntymän jälkeen. Side, joka omaan lapseen syntyy jo kohdussa, on sanoin kuvaamaton. Oman lapsen syntymä saattaakin ravistella etsimään jälleen uutta tietoa omasta taustasta ja perimästä, kuten minulle kävi. ”Oman lapsen syntymän merkityksen ilmi tuominen kertomuksissa nosti esiin adoptoidun eksistentiaalisen erityisyyden, kokemuksen kaksien vanhempien lapseudesta” (Siivola 2020, 225).

Omien alkujuurien tunteminen oli tutkimukseen osallistuneille adoptoiduille merkityksellistä ja käynnisti monessa itsensä uudelleen rakentamisen prosessin. Oman alkuperän ja identiteetin etsintä muuttui oman elämänkertomuksen etsinnäksi. ”Kyse ei ole oikeudesta vain identiteettiin vaan oikeudesta elämäntarinaan. – – Tarinansa avulla adoptoitu pystyy jäsentämään omaa elämäänsä ja kuvaamaan sitä toisille” (Siivola 2020, 226).


Tabut pois!

Puhuimme Siivolan kanssa myös tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Adoptiosta käytävän yhteiskunnallisen keskustelun myötä tabut adoption ympäriltä häviävät ja suvaitsevaisuus, ymmärrys ja arvostus erilaisia ihmiskohtaloita kohtaan lisääntyy.

Kun salaisuudet hälvenevät, adoptoitujen itsetunto vahvistuu, mikä luonnollisesti lisää adoptoitujen hyvinvointia.

Kotimaisista adoptoiduista on tehty vain vähän tutkimuksia Suomessa. Tutkimuksellaan Siivola onkin pyrkinyt paikkaamaan aukkoa, joka on jäänyt suomalaiseen adoptiotutkimukseen. Yleisellä tasolla adoptio on tutkimusaiheena kiinnostanut erityisesti naistutkijoita.

Siivolan tutkimukseen osallistui viisitoista kotimaan adoptoitua: kaksi miestä ja kolmetoista naista. Siivola toivoisikin tulevissa adoptioon liittyvissä tutkimuksissa kuulevansa enemmän myös miesten näkemyksiä ja kokemuksia adoptoituna, adoptiovanhempana tai biologisena isänä. (Siivola 2020, 223.)

Tämä oli minun tarinani.  Kertomus siitä, kuinka löysin Seija Siivolan ja samalla hänen merkityksellisen ja tärkeän väitöskirjansa.

”Lapsuus, oma lapsuus, ei ole jotain, joka katoaa
muuttuu keski-iäksi ja vanhuudeksi, vaikka siltä voi tuntua,
se säilyy ja kuuluu siksi tulevaisuuteen.”

– Juhani Rekola 1974


Lisää tietoa adoptoiduille suunnatusta vertaistoiminnasta löydät sivuiltamme adoptoiduille.
Jos haluat lisätietoa, kuinka ja mistä aloittaa etsimään elämäntarinaasi, lue oppaamme Juuret – opas adoptoidun taustan selvittämiseen (pdf-tiedosto aukee eri ikkunaan).

X