Riikka Holmström ei saanut lapsena puhua adoptiotaustastaan, mikä johti häpeään ja huonommuuden tunteeseen. Matka kohti hyväksymistä ja rauhaa kulki monen mutkan kautta.
Juttu on julkaistu Adoptioperheet -lehdessä 4/2022. Kirjoittaja Riikka Holmström.
Olen aina tiennyt olevani adoptoitu. Tai niin luulin noin 48-vuotiaaksi asti. Vasta silloin adoptioäitini kertoi yksityiskohtaisesti, miten minulle ja veljelleni kerrottiin adoptiosta. Se tapahtui 1960- ja 70-luvulla vallalla olleen ohjeistuksen mukaan: ”On hyvä kertoa lapsille ennen kouluikää.”
Veljeni oli silloin 7 ja minä 5 vuotta. Äiti ja isä pyysivät meidät olohuoneeseen ja kertoivat, että toinen äiti on synnyttänyt meidät. Meillä molemmilla on eri biologinen äiti. Veljeni oli äitini mukaan ilmeisen järkyttynyt uutisesta ja parahtanut: ”Kuka mut sitten on synnyttänyt?!?”
Koska vanhempieni huomio meni veljeni voimakkaan reaktion tyynnyttelemiseen, minä jäin syrjään. Äitini kertoman mukaan olin ottanut uutisen tyynesti vastaan ja jatkanut leikkejäni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulla ei ole muistikuvaa tuosta tapahtumasta ja nyt aikuisena ja adoptiotaustaani paljon pohtineena ymmärrän, että olen todennäköisesti kokenut tuossa hetkessä trauman, jonka vaikutukset ovat olleet moninaiset ja kauaskantoiset. Pitkälle aikuisuuteen ja vieläkin tunnistan itsessäni ylikorostuneen miellyttämisen halun ja herkkyyden.
Adoptiotaustasta ei saa puhua
Elimme varsin tavallista perhe-elämää 1970-luvun Suomessa. Adoptiovanhempamme olivat ostaneet ensimmäisen oman asunto-osakkeensa pääkaupunkiseudun lähiöstä. Isä kävi töissä ja äiti oli kotiäitinä. Adoptioasiasta ei juuri puhuttu, ja meitä lapsia ohjeistettiin, että adoptiotaustasta ei saa kertoa esimerkiksi naapureille ja leikkikavereille. Perusteluna oli se, että ihmiset voisivat suhtautua asiaan kummallisesti. Tulkitsin kieltämisen niin, että olemme veljeni kanssa huonompia kuin muut. Tällaiseksi eivät adoptiovanhempamme viestiä varmasti tarkoittaneet, mutta viesti elää vastaanottajan päässä omaa elämäänsä. Tulkintani on vaikuttanut itsetuntooni, minuuteeni, naiseuteeni ja koko elämääni suuresti. Huonommuuden tunne ja adoptiotaustan häpeä ovat estäneet minua olemasta onnellinen ja tyytyväinen elämääni. En ole elänyt omannäköistä elämää. Vasta nyt 50 vuoden paremmalla puolen olen tullut rikkinäisestä ehjäksi ja vapautunut häpeän taakasta ja voimaantunut.
Lapsena noudatin ohjeita ja pidin tiedon adoptiotaustastani itselläni. Muistan välähdyksiä hetkistä, joina asia tupsahti yllättäen pintaan: Alakoulun terveystarkastuksessa näin vahingossa terveydenhoitajan papereista, että pituuskäyräni kohdalle oli lyijykynällä kirjoitettu ”adoptiolapsi”, muilla oli uskoakseni
vanhempiensa pituuskäyrät vertailukohtana papereissa. Kerran eräs kaukaisempi sukulainen kysyi minulta: ”Oletko tavannut oikeaa äitiäsi?”. Kysymys oli outo ja hämmentävä, sillä mielestäni minulla ei ollut toista oikeaa äitiä.
Muistan, kun noin 11–12-vuotiaana löysin adoptiotani käsitelleet asiakirjat kirjahyllyn alakaapista. Luin ne ja laitoin takaisin tarkasti oikeaan järjestykseen. En koskaan kertonut tästä adoptiovanhemmilleni, jotka nykyään ovat lähes 90-vuotiaita. Koin tekeväni väärin lukiessani papereita ilman lupaa. Asiastahan ei puhuttu.
Toivoin, että biologinen äitini olisi valmis tapaamaan
Kiinnostuin ensimmäistä kertaa biologisista juuristani murrosikäisenä. Hain rajoja aika rajusti. Mielestäni perheemme oli sovinnainen ja tylsä. Kotonamme oli melko tiukat säännöt kotiintuloaikoineen ja käytöstapavaatimuksineen, mikä tuntui teini-ikäisestä älyttömältä ja vanhanaikaiselta. En saanut edes meikata tai käyttää kynsilakkaa kuin vasta yläkouluiän lopulla. Tämä johtikin melkoisiin ylilyönteihin kosmetiikan käytössä nuorena aikuisena.
Äitini oli kuitenkin viisas tavalla, jota osaan nyt arvostaa. Onneksi olen saanut kerrottua sen hänelle. Olimme 70-luvun lopulla muuttaneet pääkaupunkiseudulta pikkukaupunkiin, ja äitini suostui lähtemään kanssani Pelastakaa lapset ry:hyn Helsinkiin. Sain PELAsta yhden valokuvan itsestäni vauvana lastenhoitajan sylissä Maija ja Matti -kodissa ja joitakin tietoja, mutta en biologisen äidin nimeä. Silloin toimittiin siten, että luvattiin ottaa yhteyttä biologiseen äitiini ja tiedustella, onko hän valmis yhteydenpitoon. Käynnin jälkeen saatoin vain toivoa, että hän olisi siihen valmis. Olin saanut päähäni, että elämäni olisi ollut kerrassaan parempaa ja onnellisempaa, jos vain olisin saanut elää ja kasvaa biologisen äitini kanssa.
”Päivääkään ei ole mennyt, etten olisi sinua ajatellut”
Sitten se päivä koitti: sain kirjeen biologiselta äidiltäni! Hän kirjoitti jo ensimmäisessä kirjeessään, että on odottanut, toivonut ja pelännyt yhteydenottoani. Hän kertoi, että ”päivääkään ei ole mennyt, etten olisi sinua ajatellut”. Tuo lause herkistää minut edelleen.
Kirjeenvaihtosuhteemme kesti useamman vuoden. Hän kertoi kirjeissään tapahtumista syntymäni aikoihin ja syistä, joiden vuoksi hän ei minua voinut pitää, vaikka olisi halunnut. Hänen aviopuolisonsa ei suinkaan ollut biologinen isäni. Asumisolot olivat ahtaat, tuberkuloosiakin oli tuohon aikaan lähipiirissä, ja biologinen äitini – kutsuttakoon häntä vaikka Ainoksi – olisi joutunut kasvattamaan minua vauvalle sopimattomissa olosuhteissa. Tuohon aikaan ei ollut ensikoteja yksin odottaville, ja avioliiton ulkopuolinen raskaus oli häpeä. Vapaampi aborttilakikin astui voimaan vasta seuraavana vuonna 1970. Kirjeistä välittyi vaikutelma, ettei abortti sopinut Ainon arvomaailmaan. Kiitän häntä ja yläkertaa tästä päätöksestä.
Sain kirjeissä tietää, että minulla on kaksi puolisisarusta. Minä puolestani kertoilin Ainolle itsestäni, ajatuksistani ja elämästäni adoptioperheessäni. Välillemme syntyi yhteys ja aloin hahmottaa, että minulla todellakin on kaksi äitiä.
Biologisen äidin tapaaminen oli ristiriitainen kokemus
Nuorena en ymmärtänyt, mikä rikkaus kaksissa juurissa piilee, vaan käytin löytynyttä suhdettani Ainoon lyömäaseena adoptioäitiäni vastaan tyylillä: ”Minullapa on toinenkin äiti, ja hän ymmärtää minua”. Pidin puhelakkoakin. Lopulta adoptioäitini päätti myös kirjoittaa kirjeen: ”Riikka, minulla ei ole kahta tytärtä niin kuin sinulla on kaksi äitiä. Minulla on vain sinut.”
Kerran Aino oli tulossa kotikaupunkiini työasioissaan. Sovimme tapaamisen rautatieasemalle ja vietimme päivän yhdessä. Olin muistaakseni 17-vuotias. Kokemus oli hyvä, vaikka ristiriitainen. Hän oli kuin kuka tahansa vieras nainen. Mitään maailmaa syleilevää yhteydentunnetta ei syntynyt, vaikka juttu luisti ja aika meni siivillä. Tapaamisen jälkeen kirjeenvaihtomme hiipui. Menetin mielenkiintoni. Olin kai saanut haluamani vastaukset.
Nuori ihminen on usein itsekäs ja kokee elämän vain ja ainoastaan omasta näkökulmastaan. Niin minäkin tein. En osannut uhrata ajatustakaan sille, miltä Ainosta tuntui, kun hän joutui luopumaan minusta tai kun en enää vastaillut kirjeisiin. Aloin itsenäistyä. Seurustelin, muutin kotoa ja opiskelijaelämä vei mukanaan. Adoptioasiat jäivät taka-alalle, ja varmaan luulin käsitelleeni koko asian. Miten väärässä olinkaan.
Suhteeni adoptiotaustaani on muuttunut valtavasti:
häpeästä, salailusta ja huonommuudentunteesta
uteliaisuuden kautta sopuun ja rauhaan.
Oman lapsen saaminen avasi vanhoja haavoja
Ihmiselämä ei ole tasaista tallaamista vaan muutoksia riittää. Onneksi, sillä muuten elämä kävisi tylsäksi eikä yksilö kehittyisi henkisesti. Olin 27-vuotias, kun erosimme nuoruuden rakkauteni kanssa. Heittäydyin sinkkuelämän iloihin vailla huolta huomisesta. Hain lääkettä rikkinäiseen itsetuntooni myös kokeilemalla viehätysvoimaani.
32-vuotiaana kohtasin nykyisen puolisoni ja suhteemme eteni nopeasti vakavaksi. Pääsin kokemaan myös äitipuolena olemisen iloja ja haasteita. Melko pian päätimme mennä naimisiin ja saimme yhteisen lapsen.
Minulla ei ollut juuri kokemusta vauvan hoitamisesta ja oli hämmentävää saada oma vauva käsivarsilleen. Jo ensimmäisinä päivinä tunsin epämääräistä ahdistusta ja henkistä pahoinvointia. Pelkäsin, etten osaa hoitaa vauvaa ja jotain kamalaa tapahtuu. Sisälläni oleva hylkäämiskokemuksen haava oli tulehtunut. Aloin ymmärtää myös Ainoa uudella tavalla, sillä en missään olosuhteissa olisi ollut valmis luopumaan vauvastani.
Uskon, että meissä adoptiolapsissa elävät biologisten äitiemme kielteisetkin tunteet, joita he ovat odotuksen aikana kokeneet vaihtoehtoja pohtiessaan. Nuorena äitinä kaipasin yhteyttä Ainoon ja halusin tutustua häneen uudestaan. Lähetin kirjeen. Kului viikkoja ja kuukausia. Lopulta hän vastasi minulle ja tapasimme – jälleen juna-asemalla.
Tällä kertaa minä matkustin hänen luokseen ja menimme hänen kotiinsa. Päivä oli tärkeä, muttei johtanut säännölliseen yhteydenpitoon. Ymmärsin, että myös Aino kantaa syvää haavaa ja on tuntenut syyllisyyttä jouduttuaan luopumaan minusta. Tunnen nykyisin suurta myötätuntoa biologista äitiäni kohtaan ja olen kiitollinen niistä ominaisuuksista, joita olen häneltä perinyt. Ilman niitä ja adoptiovanhempieni tarjoamaa turvaa, huolenpitoa ja kasvatusta en olisi minä.
Kun aikuisena hakeuduin uudelleen PELAn jälkipalveluun, sain kopion Ainon kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän kiittää PELA:n silloista työntekijää asian hoitamisesta: “Enhän minä koskaan voi kokonaan unohtaa sitä, että synnytyksen jälkeen tyttöni oli kovin rauhaton, mutta matkalla osastolle hän oli hiljaa ja tyytyväinen käsivarrellani. Siitä olen onnellinen, että hänellä on nyt parempi koti kuin minun luonani ja vanhemmat, jotka todella halusivat hänet. Viime kädessähän meidän jokaisen lopullinen kohtalo on Sallimuksen kädessä…”
Kirje kertoo Ainon sydämellisestä luonteesta ja toivon, että olen perinyt siitä jotakin.
Mentorointi avasi uuden luvun elämässäni
Törmäsin muutamia vuosia sitten Facebookissa kampanjaan, jossa kerrottiin aikuisten adoptoitujen mentoritoiminnasta. Tunsin, että tämä asia puhuu sydämelleni.
Hakeuduin koulutukseen, ja jo ensimmäinen koulutuspäivä oli järisyttävä kokemus. Lounastauolla tajusin, että istun ensimmäistä kertaa elämässäni muiden aikuisten adoptoitujen kanssa ja ymmärrämme toisiamme heti, vaikka olemme ventovieraita toisillemme. Sain elämääni uuden ulottuvuuden aikuisten adoptoitujen vertaistoiminnasta. Olen saanut ystäviä ja kokenut hienoja hetkiä kokemuksia jakaen.
Leena Louhivaaran vetämä omakuva – minäkuva -työpaja oli yksi viime vuoden sykähdyttävimmistä kokemuksista. Kuvien kautta oman tarinan hahmottaminen
ja yhteyden vahvistaminen itsensä ja historiansa kanssa on elämän pituinen matka. Meillä adoptoiduilla se on omanlaisensa tilkkutäkki. Vierekkäisetkin värit voivat riidellä keskenään ja tilkut saattavat olla aivan eri materiaalista valmistettuja, mutta kokonaisuutena katsoen jokainen tilkkutäkki on ainutlaatuinen, värikäs ja ihana.
Tällä matkallani olen myös saanut sisaren ja veljen ja muitakin sukulaisia sekä tavannut kerran biologisen isäni. Aino seurailee nykyisin elämääni jo pilven reunalta.
Suhteeni adoptiotaustaani on muuttunut valtavasti: häpeästä, salailusta ja huonommuudentunteesta uteliaisuuden kautta sopuun ja rauhaan. Olen löytänyt puuttuvat palaset ja peruskallio, jolla seison, on vihdoin vahva, ehjä ja vakaa. Matka omiin juuriini on tehnyt minusta vahvan ja kokonaisen. Tulin kotiin omaan itseeni ja pystyn ammentamaan omista kokemuksistani ja auttamaan kanssaihmisiä tavalla, johon en ilman tätä kivuliastakin matkaa olisi ikinä kyennyt.
——————————————-
Olisitko sinä kiinnostunut tutustumaan toisiin adoptoituihin? Tutustu tarjontaamme!
Mentoritoimintaa saadaan keväällä 2023 pyörittämään uusi työntekijä! Jos toivot omaa vierelläkulkijaa tai sinä haluaisit olla jakamassa henkilökohtaista vertaistukea, ota yhteyttä toimistoon!
