Kirjoittaja Toni Hinkka. Juttu on julkaistu Adoptioperheet -lehdessä 1/2023.
Omien juurien pohtiminen on monille adoptoiduille tärkeä etappi kohti eheää minuutta. Taustan käsitteleminen on kuitenkin joskus jopa elämän mittainen prosessi. Tarve ja kiinnostus oman taustan selvittämiseen voivat herätä erilaisissa elämänvaiheissa ja ilmetä eri tavoin.
Siitä asti kun muistan tienneeni, että olen adoptoitu, ja ymmärtäneeni, että minulla on jossain toinen äiti ja toinen isä, olen miettinyt millaisia he ovat. Pikkupoikana ajatukset olivat aika epärealistisia, kun mielikuvitusta vahvistivat sadut ja supersankarisarjakuvat. Ovatkohan vanhempani kuninkaallisia tai onkohan heillä supervoimia? Kun en oppinut lentämään kuin Teräsmies eikä vereni osoittautunut muita sinisemmäksi, aloin ymmärtää, että ehkä he ovatkin ihan tavallisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Murrosiän mielen myllerryksissä muistan pohtineeni asiaa enemmänkin. Sen ajan voimakkaat tunnemyrskyt kaipasivat selitystä myös biologisesta taustasta.
Kun kolmikymppisenä tulin isäksi, aloin taas pohtia biologiaa syvällisemmin. Mitä lapseni ovat perineet heiltä, joita en ole koskaan saanut tuntea? Lopulta vasta yli viisikymppisenä otin ratkaisevan askeleen ja soitin bioisälleni: Tuo puhelu on yksi elämäni suurimmista ja positiivisimmista käännehetkistä syntymäni, adoptioni ja perheeni perustamisen jälkeen.
Halusin ymmärtää yhteydenottoon johtavaa prosessia. Siksi olen keskustellut aiheesta myös kymmenisen muun biologisiin vanhempiinsa yhteyttä ottaneen adoptoidun ja muutaman adoptiovanhemman kanssa. Pidin aiheesta tammikuussa myös aikuisten adoptoitujen vertaisryhmän tapaamisen. Yllätyin siitä, kuinka samansuuntaisia asioita olemme pohdiskelleet.
Lopulta vasta yli viisikymppisenä otin ratkaisevan askeleen ja soitin bioisälleni: Tuo puhelu on yksi elämäni suurimmista ja positiivisimmista käännehetkistä syntymäni, adoptioni ja perheeni perustamisen jälkeen.
Pitkän yhteydenottoharkinnan viisi ajanjaksoa
Omien kokemusteni ja muiden adoptoitujen kanssa käymieni keskustelujen pohjalta tunnistin viisi adoptoidun elämänvaihetta, joissa yhteydenottoajatukset nousevat voimakkaimmin pintaan.
Ensimmäinen tuumailu ajoittuu hetkeen, jolloin saa tietää tai ymmärtää olevansa adoptoitu. Moni, kuten minä, muistaa tienneensä sen aina. Pikkulapsena yhteydenottoajatukset ovat varsin epärealistisia. Onkin enemmän adoptiovanhemmista kiinni, muodostetaanko yhteyttä tässä vaiheessa. Joissakin kuulemissani tapauksissa biologisiin vanhempiin on pidetty tiiviisti yhteyttä heti adoption jälkeen.
Toinen pohdintapiikki ajoittuu murrosikään ja varhaisaikuisuuteen. Aivomyllerryksen lisäksi itsenäistytään ja luodaan uusia ihmissuhteita. Rakastutaan ja tutkitaan myös omaa biologiaa uusilla tavoilla. Tämä kaikki saa useimmat myös pohtimaan omia juuria syvällisemmin. Harva kuitenkaan etenee vielä tässä vaiheessa kontaktiin.
Kolmas puntarointi liittyy perheen perustamiseen. Tässä yhteydessä biologisesta taustasta keskustellaan ehkä enemmän kuin koskaan puolison ja läheisten kanssa. Tätä elämänvaihetta ei turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi, eikä voimia välttämättä riitä vielä yhteydenottoon.
Neljäs aprikointivaihe ajoittuu omien lapsien teini-ikään, kun hekin pohdiskelevat omia taustojaan. Tämä saattaakin olla ratkaiseva tekijä, joka kannustaa vanhempana yhteydenottoon.
Viidennessä ruodinnassa alkaa ymmärtää elämän rajallisuuden, kun itseä vanhempi sukupolvi alkaa harveta. Toisaalta ymmärtää, että jonain päivänä yhteydenotto voi olla myöhäistä ja toisaalta yksi suurimmista yhteydenoton esteistä poistuu. Palataan tähän esteeseen jäljempänä.
Vaiheet neljä ja viisi voivat ajoittua lähelle toisiaan tai tapahtua myös toisessa järjestyksessä. Valtaosa minun tiedossani olevista yhteydenotoista on tapahtunut näiden vaiheiden aikana.
Mikä estää?
Yhteydenoton esteet voidaan karkeasti jakaa konkreettisiin ja henkisiin. Konkreettisia ovat tiedon puute siitä, keitä biovanhemmat ovat, ovatko he elossa ja miten heidät tavoittaa. Henkiset esteet ovatkin sitten moninaisempaa sorttia.
Torjunnan ja hylätyksi tulemisen pelot ja jopa traumat saattavat meissä adoptoiduissa olla keskimääräistä yleisempiä. Kun ei tee aloitetta, ei ainakaan tule uudelleen hylätyksi. Useimmilla lienee käynyt myös mielessä, että saa tietää taustastaan ikäviä asioita, kuten millaisissa olosuhteissa on saanut alkunsa tai mikä on johtanut luopumispäätökseen. Tunne tuen puutteesta on myös yleistä. Adoptioperheen jäsenillä saattaa olla omat pelkonsa, ja muutamissa tapauksissa heidän koettiin jopa vastustavan yhteydenottoa.
Myös vertaistarinat tai niiden puute vaikuttivat yhteydenottorohkeuteen. Kolmisenkymmentä vuotta tiesin vain yhden ystäväni tarinan.
Myös vertaistarinat tai niiden puute vaikuttivat yhteydenottorohkeuteen. Kolmisenkymmentä vuotta tiesin vain yhden ystäväni tarinan. Hänelle yhteydenotto ei ollut hyvä kokemus. Vasta viimeksi kuluneen runsaan vuoden aikana olen kuullut monia muitakin tarinoita, joista valtaosa onkin ollut hyvin positiivisia. Olen saanut myös voimakasta kannustusta adoptoiduilta ystäviltäni. Vertaistarinoiden ja tuen puutteeseen on tämänkin kirjoituksen tarkoitus toimia lääkkeenä.
Yleisimmin pienessä aineistossani esteenä tuntui olevan se, ettemme halua loukata adoptiovanhempiamme. Monesti yhteydenotto ajoittuukin viimeistään siihen, kun toinen tai molemmat adoptiovanhemmista ovat kuolleet.
Tiedonhankinta on salapoliisityötä
Yhteydenotto edellyttää luonnollisesti tietoa siitä, kehen olla yhteydessä ja mihin numeroon tai osoitteeseen. Osalle nämä tiedot ovat helposti saatavilla, mutta monelta vaaditaan aikamoista salapoliisityötä. Silläkin on merkitystä, milloin ja mistä on adoptoitu.
Ensimmäinen tiedonlähde ovat adoptiovanhemmat. He tietävät ja muistavat todennäköisesti eniten koko adoptioprosessista; onhan se ollut heidänkin elämänsä mullistanut tapahtuma. Itse koen, että minulle on kerrottu kaikki, minkä vanhempani ovat tienneet. Se ei tosin ole ollut paljon.
Adoptiovanhemmilla voi olla myös dokumentteja. Minulla on aina ollut käytettävissäni oikeuden päätös adoption vahvistamisesta. Asiakirjassa mainitaan myös biologisten vanhempieni nimet, äitini henkilötunnus ja isäni syntymävuosi sekä heidän silloiset asuinpaikkansa. Kirkonkirjoista ja väestörekisteristä saa lisätietoja helposti ja turvallisesti ainakin Suomessa. Muistan, kuinka minua jännitti avata Turun seurakunnasta saapunut kirje. Katselin sitä avaamatta puolisen tuntia ja hain lasin viiniä. Huojennuin, kun minulle selvisi, että bioäitini on vielä elossa. Yllätyin ja häkellyin, kun sain tietää biologisesta veljestäni ja siskostani.
Myöhemmin sain tietää Pelastakaa Lapset ry:n ja syntymäkunnan jälkipalveluista. Olin niihin yhteydessä ja sain vastauksen kysymykseeni muutamassa tunnissa. Tietoa minusta ei löytynyt, mutta minut ohjattiin eteenpäin. Erinomaista palvelua!
Seuraava tiedonlähde olivat synnyinkaupunkini arkistot. Lähetin tietopyynnön, ja jo puolessatoista kuukaudessa minulle tuli yli neljäkymmentä sivua dokumentteja. Minulle selvisi ikäviä asioita olemattomasta kiinnostuksesta minua kohtaan ja vastaamattomuudesta lastensuojeluviranomaisten yhteydenottoihin. Siitä, kuinka olin kuolla nälkään ensimmäisessä sijoituskodissa. Huostaanotosta ja vuodesta lastenkodissa. Näistä siis juontuvat omat muistamattomat traumani. Sain lukea myös bioisäni yrityksistä nähdä minua ja saada minut itselleen. Sain tietää lisää hyvää rakkaista adoptiovanhemmistani. Tarinassani olikin hyviksiä enemmän kuin tiesinkään.
Viime vuosina DNA-testeistä on tullut valtavirtaa. Valitsin Family-TreeDNA-palvelun testin viitisen vuotta sitten. Sain hetkessä tuhansia kaukaisia sukulaisia. Kunnes eräänä päivänä puolitoista vuotta sitten yksi osuma muutti kaiken. Löysin biologisen serkkuni ja sitä kautta koko isäni puoleisen suvun. Sain viimeisenkin varmuuden isästäni: geenien lisäksi olemme kuulemma niin samannäköisiä ja -oloisia, ettei epäilystäkään. Sain myös puhelinnumeron. Näitä tietolähteitä täydentävät internet ja sosiaalinen media. Aina kun sain tietää jonkin uuden nimen, lähdin kaivamaan lisätietoa. Aika nopeasti vastaan alkoi tulla kuvia ihmisistä, joissa oli jotain tuttua, vaikka emme olleet koskaan tavanneet.
Tämä tiedonhankinnan kuvaus toiminee varsin kattavasti kotimaan adoptiossa. Ulkomaan adoptioissa tiedonhankinnassa lienee monta muutakin estettä ja väylää. Jännittävää, mutta hyvin antoisaa salapoliisityötä.
Soitto vai viesti?
Nyt on kaikki esteet ylitetty. Vain toimeenpano puuttuu. Kuinka siis ottaa ensikontakti ja kertoa olemassaolostaan? Soitto, viesti, välittäjä vai yllätyskohtaaminen?
Yllätyskohtaaminen kuulostaa hieman epäilyttävältä. Ehkä turhan raju ja mahdollisesti traumatisoiva tapa. Entä välittäjä tai sanansaattaja, viestinviejä? Tämä voi olla joissain tapauksessa adoptioviranomainen tai esim. DNA-testin avulla löydetty yhteinen sukulainen Hyvä puoli tässä on se, että vastaanottajan hyvin tunteva henkilö voi valita sopivan hetken viestin kertomiseen ja tarjota tukea mahdollisen järkytyksen hetkellä. Huonona puolena on vastuun sysääminen toiselle.
Kirjoittaisinko viestin perinteisenä kirjeenä tai sähköisesti? Vastaanottaja voisi rauhassa sulatella vastaustaan. Toisaalta ei voi tietää, millaisessa tilanteessa hän lukee viestin. Vastausta voi joutua odottamaan. Entä jos vastausta ei tule koskaan? Miten pystyn odotellessani keskittymään mihinkään?
Minun valintani oli soitto. Yksi elämäni jännittävimmistä hetkistä. Sunnuntaiaamu, jolloin vastaaja olisi todennäköisesti kotona eikä liikenteessä tai työkiireissä. Otin tyttäreni viereeni ja soitin. Muutama tuuttaus, ja kuulin 52-vuotiaana ensi kertaa isäni äänen: ”Haloo”.
Nielaisin ja sanoin: ”Olen Toni ja olen poikasi.”
”Mitä?” kuului hämmästynyt kysymys.
”Olen Toni ja olen poikasi.”
”Anteeksi kuka?”
”Olen Toni ja olen poikasi!”
”Ahaa!” isäni ääneen hiipi iloa ja lämpöä.
Sain tietää, että isäni ei tiennyt nimeäni eikä edes sitä, olenko hengissä. Monesti hän oli minua ja kohtaloani miettinyt. Oli hienoa saada kertoa, että minulla on ollut hyvä elämä ja kaikki hyvin. Nyt ehkä paremmin kuin koskaan.
Lisää tietoa adoptoidun taustan selvittämisestä löydät sivultamme juuret. Olemme tuottaneet myös oppaan omien juurien selvittämiseen. Maksuton pdf-tiedosto löytyy sivultamme oppaat.
Jos kaipaat vertaisseuraa muista adoptoiduista, tutustu sivuumme adoptoidulle.
