Kategoria Lehti

Koska kirjoitamme Odottaja-palstalle ensimmäistä kertaa, alkuun pari sanaa siitä, keitä me olemme ja missä vaiheessa olemme menossa.
Olemme Helena ja Jaakko ja odotamme ensimmäistä lastamme kansainvälisen adoption kautta. Perheeseemme kuuluu myös kaksi kissaa.

Adoptiopolkumme on toisaalta pitkällä ja toisaalta vasta melko alussa. Prosessimme on tähän mennessä kestänyt reilut 1,5 vuotta. Adoptioluvan saimme tasan vuoden kuluttua adoptioneuvonnan alkamisesta. Hakemuksemme on lähtenyt kohdemaahan, ja odottelemme sen hyväksymistä, jotta varsinainen odotusaika voi alkaa.

Lehden teeman mukaisesti pohdimme tässä kirjoituksessa tunteita, joita on polkumme varrella tullut vastaan jo monenlaisia, suurin osa ehdottomasti positiivisia. Jo Odottaja-palstalle mukaan pääsy on ollut tunteikasta touhua. Kiinnostuimme heti, kun kuulimme, että uusia kirjoittajia tarvitaan. Vaikka emme ole päiväkirjan pitäjiä, koimme, että palstalle kirjoittaminen voisi olla hyvä tapa pohtia ja kirjata omaa matkaamme kohti adoptiovanhemmuutta. Ja sitten: wau-fiilis, mahtava juttu, kun saimme tiedon, että meidät on valittu!

Minkälaisiin tunteisiin kannattaa tai edes voi varautua?”

Adoptiohakemukseen piti liittää henkilökohtainen kirje, jossa pohdimme omia motiivejamme ja vahvuuksiamme adoptiovanhempina. Se oli ihanaa iltapuuhaa ja yhteistä perheaikaa kahden kesken – tai oikeastaan neljästään, kun kissat lasketaan mukaan. Kirjoittaessa herkistyimme liikutuksen kyyneliin asti.

Kohdemaan palveluntarjoajan hakulomakkeen täyttämisen jälkeen tuntui kuin olisi juossut maratonin. Urakka oli aikamoinen, etenkin kun lomake piti täyttää kohdemaan kielellä, mutta selvisimme. Jee, hyvä me! Kohdemaan viranomaisille tehtävä esittelyvideo vasta urakka olikin, eikä yhteistä aikaa tahtonut löytyä. Onneksi toinen meistä hallitsi sisällön ja toinen tekniikan. Oi sitä onnea ja riemua, kun video viimein valmistui! Totesimme taas kerran, kuten monesti aiemminkin: we make a great team.

Erityisen kepeä oli olo sinä päivänä, kun lähetimme kaikki hakemuspaperit liitteineen postitse Interpediaan ja totesimme tehneemme kaiken tarvittavan. Syksyn adoptiovalmennuskurssilla pääsimme paitsi käsittelemään omia tunteitamme myös kuulemaan muiden kurssilaisten tuntemuksia ja ajatuksia. Se oli meille kurssin parasta antia.

Olemme kokeneet onnea, iloa, jännitystä, turhautumista ja vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta istuessamme kaksin saunan lauteilla adoptioasioista jutellen, prosessin etenemistä tai sen hitautta pohtien ja ylipäätään siinä mukana olemista fiilistellen. Iloa ja lämpöä on tuonut myös tapa, jolla läheiset ovat myötäeläneet adoptioprosessissa tukien ja kannustaen ja kanssamme iloiten.

Silti suurimmat tunteet ovat epäilemättä vasta edessäpäin. Miltä tuntuu saada oma lapsi syliin ensimmäistä kertaa? Minkälaisiin tunteisiin kannattaa tai edes voi varautua? Voiko tehdä muuta kuin yrittää olla niin avoimin mielin, että pystyy ottamaan vastaan kaiken sen, mitä on tulossa? Sen me aiomme selvittää omaa ohjenuoraamme seuraten: tunteet tulevat ja menevät. Niille ei voi mitään, mutta itse voi päättää, mitä tunteita ruokkii.

Helena ja Jaakko 


Helena ja Jaakko odottavat ensimmäistä lastaan kansainvälisen adoption kautta. He vuorottelevat lehtemme kolumnistina toisen odottajan kanssa. Täältä pääset lukemaan muita kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksia

Jos haluat tietää lisää adoptioprosessista, klikkaa sivuillemme adoptiopolku tai adoptiota harkitsevalle!

piirrettynä hahmoja erilaisissa tunnetiloissa, surullisena, rauhallisena, vihaisena
X