Tekstin on kirjoittanut Päivi Suutari, Adoptioperheet ry:n toimituspäällikkö ja projektisuunnittelija. Tämä artikkeli on julkaistu Koulu-teemaisessa lehdessämme 3-4/2020.
Kouluympäristö voi saada lapsen tai nuoren kipuilemaan syömistään tai kehosuhdettaan, mutta koulu voi myös auttaa ratkomaan ongelmia. Adoptoiduille kehopositiivinen ja terveen joustavasti ruokaan suhtautuva ympäristö on erityisen tärkeä.
Kouluruokailu on paljon muutakin kuin energiansaannin turvaamista, sillä se on tärkeä myös sosiaalisena tilanteena. Ruokailu voi olla jännittävä hetki niille oppilaille, joille muutkin strukturoimattomat vaiheet koulupäivässä vaativat ponnistelua. Otetaanko minut mukaan, löydänkö paikkani ruokalassa? Osaanko osallistua keskusteluun? ”Kouluruokailuun liittyy yhdessä syöminen, yhteisen leivän murtaminen”, toteaa terveydenhoitaja, työnohjaaja (STOry) ja adoptioäiti Sanna Mäkipää. Jos oppilas tulee suljetuksi pois muiden joukosta tai ruokasuhteeseen liittyy pulmia, voi kouluruokailu jäädä väliin. Ruuan väliin jättämisen syy ei läheskään aina ole se, ettei päivän ruoka miellytä. Syömishäiriöliitto SYLI ry:n asiantuntija Katri Mikkilän mukaan on syytä huolestua, jos koulusta tulee viestiä, ettei lapsi tai nuori syö siellä. Silloin olisi hyvä kysyä lapselta, mistä on kyse. Puuttuminen ei Mikkilän mukaan koskaan pahenna tilannetta, vaan huolen herääminen on syytä sanallistaa. ”Puheeksi ottamista ei tule keskittää syömiseen tai mahdollisiin muutoksiin kehossa, vaan siihen mitä nuorelle kuuluu ja miten hän voi.”
Kehopositiivisuudesta kokonaishyväksyntään
Etenkin murrosiässä kehon muutokset nostavat aiempaa vahvemmin esille adoptoidun nuoren etnistä geneettistä perimää. Nuoren pituuskasvu ja kehon kypsyminen eivät välttämättä tapahdu samassa tahdissa luokkakavereiden kanssa. Myös ulkonäköero omiin perheenjäseniin voi korostua entisestään. Jäänkö näin lyhyeksi? Miksi kehoni on tällainen?
Sanna Mäkipään mukaan erityisesti tässä vaiheessa tarvitaankin herkkyyttä ja kehopositiivisuutta. ”Oma keho voi olla nuorelle silmätikkumainen ominaisuus – välttämättä ei edes ulkopuolisille, mutta nuorelle itselleen. Nuoresta tuntuu, että kaikki katsovat häntä hänen kehonsa kautta. Vallalla oleva ulkonäkökeskeinen selfie-kulttuuri lisää paineita olla juuri tietynlainen.” Pienikin negatiivinen huomautus voi saada adoptoidun nuoren miettimään paitsi kehoaan, myös omaa menneisyyttään ja biologisia vanhempiaan. Välitunnilla heitetty letkautus voi nostaa kipeästi esiin faktan, ettei nuori tiedä mistä on ulkonäkönsä perinyt. ”Keho on väylä omaan historiaan”, Mäkipää kiteyttää. Mäkipään mukaan adoptoitujen lasten ja nuorten hyväksyminen heidän kaikkine ulkoisine ja sisäisine ominaisuuksineen on vielä astetta tärkeämpää kuin perheeseen syntyneiden lasten, vaikka toki se on tärkeää kaikille. ”Tärkeintä on nuoren hyväksyminen kokonaisvaltaisesti, ja kehopositiivisuus on osa sitä.”
Kehon ja mielen yhteys
Jokaisesta yksittäisestä tavanomaisen syömisen poikkeamasta ei ole tarpeen huolestua. Mikkilän mukaan esimerkiksi stressi- tai lohtusyöminen on loogista ja ymmärrettävää.”Mutta jos syöminen on toistuva tai ainoa keino säädellä omia tunteita ja oloa, tulee syömisestä tai syömättömyydestä selviytymiskeino psyykkisen olon kanssa. Syömisellä tai syömättömyydellä aiheutettu fyysinen paha olo on usein tuttu ja helpommin käsiteltävä kuin psyykkinen paha olo.” Syömiseen liittyvät haasteet eivät ole laitostaustaisilla adoptiolapsilla mitenkään poikkeuksellisia. Varhaisvaiheissaan moni lapsi on kamppaillut jopa hengestään, koska ei ole saanut tarpeeksi ruokaa. Syöttämisestä on usein puuttunut emotionaalinen tyydytys.”Mekaaninen syöttäminen lastenkodissa voi jättää jälkiä, ja turvattomuus saattaa näkyä jatkossakin erilaisina syömiseen liittyvinä vaikeuksina”, Mikkilä sanoo. Heti perään hän kuitenkin korostaa, että rankatkaan menneisyyden tapahtumat eivät viitoita tulevaisuuden polkua.
”Kukaan ei pysty muuttamaan adoptoidun nuoren taustaa, mutta jokainen voi vaikuttaa siihen, millaista ruoka- ja kehopuhetta meillä yleisesti pidetään yllä. Traumatausta lisää syömishäiriöriskiä, mutta syömishäiriöön sairastuu myös ihmisiä, joilla on ollut onnellinen lapsuus ja kaikki asiat kunnossa.”
Joustavuus kunniaan
Yläkoululaisille etenkin kouluterveydenhoitaja ja terveystiedon opettaja ovat tärkeässä roolissa ravitsemukseen ja oman kehon hyväksymiseen liittyvissä asioissa. Terveydenhoitaja mittaa ja punnitsee, ja terveystiedon tunneilla puhutaan painoindekseistä ja opetetaan lautasmalli. Sekä Mikkilän että Mäkipään mukaan liikutaan herkillä alueilla. Hyväksyntää hakeva nuori saattaa ottaa myös lautasmallin suorituksena ja noudattaa sitä liian kirjaimellisesti, jolloin joustavuuden näkökulma katoaa. Mikkilä kaipaakin värien tuomista mustavalkoiseen ravitsemusviestintään. Ääripäistä ja ehdottomuudesta luopuminen rakentavat tervettä ruokasuhdetta. Esimerkkinä ääripäästä Mikkilä mainitsee laihdutushysteeriseen kulttuuriin liittyvän herkkujen täydellisen demonisoinnin. ”Meillä on luonnostaan mielihyvätarve ruoan suhteen, pelkästään ravintoaineiden määrän täyttyminen ei ole se juttu”, Mikkilä muistuttaa.
Kohtaamisen pyhä kolminaisuus
Mäkipään mukaan kouluterveydenhoitajan työssä keskiössä ovat ihmisen lähestymisen keinot. Miten lähestyä vastaanotolle tulevaa oppilasta niin, ettei hän mene heti lukkoon ja ryntää puolustuskannalle?
Mäkipää suosittelee pyhäksi kolminaisuudeksi nimittämäänsä työkalupakkia. Siihen kuuluvat havaintokyky ja havaintohalu. Toiseksi tarvitaan taustatietoa. Kolmas kohtaamisen työkalu on utelias ja kysyvä lähestyminen. Näistä yhdessä muodostuu ymmärrys.
”Aikuisen ei pidä olettaa asioita ennakkoon, vaan kysyä ja kuunnella mitä lapsi tai nuori kertoo. Kyse on kohtaamisen taidosta. Kysymys ’Miltä susta tuntuu olla sun kehossa?’ voi yllättäen avata hedelmällisen keskustelun.”
Hei, alakoulun henkilökunta!
Valtaosa adoptoiduista lapsista nauttii kouluruokailusta aivan samoin kuin kaikki muutkin, mutta tiedoksesi kuitenkin, että…
→ Osalla on taustallaan kokemuksia pakkosyötöstä lastenkodissa. Kiireessä syöminen voi siksi aiheuttaa erityistä stressiä ja esimerkiksi tukehtumisen pelkoa etenkin pienille koululaisille.
→ Osa lapsista on kokenut ravinnon puutetta ennen adoptiota. Lapsi on saattanut ahmia tai varastoida ruokaa kätköihin pelätessään, ettei sitä kohta enää saa. Oman syömismäärän arvioimisessa voi siksi olla haasteita vielä koulupolun alkuvaiheissakin.
→ Jos lapsi on adoptoitu ulkomailta isompana leikki-ikäisenä tai kouluiässä, voi ruokavalion muutokseen tottuminen viedä oman aikansa. Toivottavasti hän saa koulussakin tutustua uusiin makuihin rauhassa ja uteliaasti, ilman pakkoa syödä lautastaan tyhjäksi.
→ Ruokailuun lähtemisen kaltaiset siirtymätilanteet ovat usein hetkiä, jolloin pieni adoptoitu koululainen tarvitsee tavanomaista enemmän psyykkistä kannattelua. Mahtavaa, jos pystyt syrjäsilmällä varmistamaan myös sen, että lapsi pääsee muiden kanssa yhteiseen pöytään.
→ Adoptiovanhemmat arvostavat yleensä kovasti sitä, että kerrot matalalla kynnyksellä, jos jokin asia herättää kysymyksiä tai huolta. Tietenkin myös kaikki ilonaiheet saa mielellään jakaa!