Olen kahden teinin isä ja kotimaan adoptoitu vuodelta 1976. Olen noin 6-vuotiaasta tiennyt olevani adoptoitu. Lapsena adoptioon suhtautui melko mutkattomasti, mutta erilaisissa elämän myllerryskohdissa esimerkiksi teini-iässä ja omien lasten syntymän myötä adoptiotausta lisäsi ylimääräisiä kierroksia, hämmennystä ja epätietoisuutta omasta itsestäni. Muiden aikuisten adoptoitujen kanssa keskustellessani olen huomannut, että monilla adoptoiduilla on ollut aika samanlaisia ajatuksia hylkäämisestä, minäkuvasta, kaverisuhteista, riittämisestä ja esimerkiksi kiitollisuudesta ja sopeutumisesta. Monet adoptoidut ovat työstäneet näitä ajatuksia yksin eivätkä esimerkiksi omien vanhempiensa tai muiden adoptoitujen kanssa.

Heti kun kuulin, että Adoptioperheet on käynnistämässä mentorihanketta, ilmoittauduin mukaan koulutukseen. Vertaistuki on adoptioasioissa todella tärkeä voimavara. Vertaistuki ja mentorointi antavat tilaa olla ihminen ihmiselle. Varsinkin jotain hankalaa asiaa setviessä ei välttämättä tarvitse niin juurta jaksaen selittää alusta asti omaa tarinaansa toiselle, vaan toinen adoption tai adoptiovanhemmuuden kokenut ymmärtää herkemmin ja osaa esimerkiksi kauhistelematta asettaa asiat oikeaan kehykseen.

Mentorikoulutus oli todella hyvä. Oli todella hienoa, että samassa koulutuksessa oli sekä adoptoituja että adoptiovanhempia. Viikonlopun aikana suurimmat opit ja ahaa-elämykset sain keskustellessani muiden osallistujien kanssa ja kuunnellessani heidän tarinoitaan. Dialogisuus/vuorovaikutus-osio koulutuksessa oli myös todella antoisa. Saimme opetella aivan uudenlaisen tavan kuunnella, esittää kysymyksiä ja olla läsnä, niin ettemme liimaa omaa olettamaamme mentoroitavan kokemuksesta keskustelun päälle. Osio laittoi tutkailemaan omaa tapaa tehdä tulkintoja ja olettamuksia keskustelussa ja miten se helposti johdattelee kuuntelijaa kysymään arvottuneita kysymyksiä. Nämä kysymykset ja kuuntelijan ennakko-oletukset saattavat johdattaa kertojan puhumaan varsinaisen asian vierestä tai kokonaan ulos haluamastaan aiheesta.

Mentorointi on laittanut ihan uusia ajatuksia liikkeelle myös omasta adoptiostani ja vanhemmuudestani. Vaikka olemme mentoroitavani kanssa taustoiltamme hyvin erilaisia ja hankaluudetkin elämässä ovat ehkä hieman eri kohdissa, löysimme mielestäni heti hyvän yhteyden ja sellaisen ilmapiirin, missä on hyvä olla ja käydä asioita yhdessä läpi. Niin kuin yllä kuvasin, todella monet ajatusrakennelmat näyttävät kuitenkin olevan meillä adoptoiduilla samanlaisia.

On hyvä muistaa, että mentori ei ole terapeutti ja omasta jaksamisesta kannattaa pitää huolta. Itselleni on myös tärkeää, että annan mentorina toimimiselle tarpeeksi tilaa omassa elämässäni. Jotta minä voin olla läsnä toiselle ihmiselle vertaisena ja aikuisena, minulla ei saa olla liikaa hässäkkää tai painoa itselläni. Onneksi meillä on Mentorihankkeen ihana Minna, joka auttaa kaikissa mahdollisissa pulmissa ja luo sellaista turvaa toimia mentorina, että itse olen uskaltanut lähteä mukaan, vaikka hässäkkää minun elämässäni onkin yllin kyllin. Suosittelen lämpimästi mentoritoimintaa kaikille, joilla riittää voimavaroja olla läsnä toiselle ihmiselle ja joilla on oman elämän legopalikat jo suhteellisen järjestyksessä.

– Mentori

Nähdessäni Adoptioperheiden ilmoituksen mentorihausta tiesin heti, että tämä olisi kaipaamani lisä arkeeni. Olin jo pidempään kaivannut jotain uutta; jotain, jossa voisin olla hyödyksi.

Niinpä helmikuisena, myrskyisänä viikonloppuna suuntasin kahdeksi päiväksi Adoptioperheiden tiloihin Lintulahteen pohtimaan mentorointia, vuorovaikutusta ja adoptiota kymmenen muun mentoriohjelmaan osallistujan kanssa. Tutustuimme toisiimme, kuuntelimme esityksiä edellä mainituista aiheista, teimme erilaisia vuorovaikutusharjoitteita ja jaoimme kokemuksia ja näkemyksiä vuolaasti. Päivät olivat pitkiä mutta antoisia, ja rakentuivat taitavasti passiivisen ja aktiivisen osallistumisen välillä.

Ryhmämme koostui sekä adoptiovanhemmista erilaisine haasteineen että adoptoiduista. Tämä rikastutti keskustelua huomattavasti ja toi itsellekin uutta näkökulmaa adoptioon. Toisaalta tekemämme vuorovaikutusharjoitteet ja teoriatietous dialogista antoivat hyviä eväitä vuorovaikutukseen elämässä ylipäätään, töissä ja kotona. Olinkin iloinen viikonlopun jälkeen jo pelkästään ohjelmaan osallistumisesta, vaikka en saisikaan ketään mentoroitavakseni. Olin saanut paljon uutta pohdittavaa, ajatuksia uusiksi toimintamalleiksi vuorovaikutustilanteisiin ja toisaalta vahvistusta aiemmille ajatuksilleni.

Yllätyksekseni sain lähes välittömästi kurssin jälkeen tiedon, että minulle olisi jo aktori. Jännittyneenä menin Adotioperheiden toimistolle sovittuun alkutapaamiseen, jossa oli tarkoitus tehdä sopimus mentoroinnin tavoitteista ja kestosta. Toivoin hartaasti, että ensimmäinen aktorini olisi mukava ja tulisimme juttuun, vaikka toki ymmärsin, ettei näin aina ole ja voikaan olla. En kuitenkaan heti halunnut ottaa käyttöön kaikkea oppimaani haasteellisista vuorovaikutustilanteista, kaipasin kevyttä harjoittelua. Toiveisiini onneksi vastattiin, ja niin mentoriurani napsahti käyntiin.

Olemme tavanneet aktorini kanssa nyt muutaman kerran, ja mentorointi vielä jatkuu. On ollut hienoa, että on voinut olla toiselle tukena ja avuksi tämän pohdinnoissa. Toisaalta olen mentoroidessani joutunut palaamaan jälleen omiin ajatuksiini ja tunteisiini adoptiosta, adoptiovanhemmuudesta ja omasta adoptioprosessista ylipäätään. Yllätyin, että mentorina oleminen nostaa niinkin vahvasti pintaan omia muistoja ja tunteita. Toisaalta on virkistävää tarkastella näitä vuosien jälkeen, laimentuneina ja ehkä hieman objektiivisemmin. Sen lisäksi, että olen voinut olla toiselle tueksi, olen myös oppinut jotain uutta itsestäni.

Mentoroinnin myötä olenkin saanut uusia vuorovaikutustaitoja, kokemuksia, joutunut ulos tavanomaisesta kuplastani ja tutustunut uusiin ihmisiin. Kaiken lisäksi olen matkalla oppinut ymmärtämään itseäni paremmin  ja saanut uuden ystävän.

– Mentori