Matkani adoption maailmaan tapahtui sijaisvanhemmuuden kautta. Perheeseemme sijoitettiin alle kouluikäinen lapsi, joka oli alun perin tullut Suomeen kansainvälisen adoption kautta. Pieni lapsi herätti myötätuntoa monessa ammattilaisessa ja apua tarjottiin innokkaasti. Lapsi pääsi psykiatriseen erikoissairaanhoitoon, erilaisiin terapioihin ja meitä vanhempia tuettiin vanhempainohjauksen ja työnohjauksen keinoin. Koulussa lapsi pääsi erityisopetuksen piiriin jo varhain. Kotonamme vieraili sekä sijaishuollon että adoptioseurannan sosiaalityöntekijöitä, joten keskustelukumppaneita riitti. Jopa lapsen syntymämaasta saapui sosiaalityöntekijä vierailulle. Lopulta koimme jopa jonkinlaista hoitouupumusta. Koimme, että tarvitsemme myös ”normaalia” perheaikaa ilman terapioita ja hoitokäyntejä. Toivettamme kuunneltiin ja jatkossa pidimme huolta, ettei samanaikaisesti ollut meneillään liian useita hoitoprosesseja.
Korostan sitä, että lapsi ”pääsi” erilaisten hoitojen ja palvelujen piiriin. Tiedän, että adoptiovanhemmat yrittivät saada lapselleen ammattiapua, mutta ilmeisesti apu saapui liian myöhään, sillä lapsi päätyi huostaanottoon. Tutustuttuani myöhemmin muihin adoptioperheisiin kuulin lukuisia tarinoita haasteista, joita vanhemmat kohtasivat yrittäessään hankkia apua lapsen psyykkisiin ongelmiin tai oppimisvaikeuksiin. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, koska sijaisvanhempana avun saanti vaikutti helpommalta.
Adoptoitujen lasten huostaanotto vaikuttaa olevan vaiettu asia Suomessa. Kukaan ei edes tiedä, kuinka monta kansainvälisesti adoptoitua lasta on huostaan otettu Suomessa. Oman kokemusperäisen tiedon perusteella arvioisin, että adoptoituja lapsia huostaan otetaan kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe vaikuttaisi olevan ensimmäisinä vuosina maahantulon jälkeen ja toinen vaihe murrosiässä. Kun on tutkittu sijaisperheissä tapahtuvia sijoitusten purkaantumisia, on havaittu sama ilmiö: ensimmäinen kriittinen vaihe on sijoituksen alkuvaiheessa ja toinen murrosiässä. Sijaisperheitä koskevassa tutkimuksessa havaittiin myös kolmas kriittinen vaihe eli koulun aloittamisikä. Sekä sijoitetulle että adoptoidulle koulun aloittaminen merkitsee eroa vanhemmista, joka voi aktivoida aiempia menetyskokemuksia. On hyvä muistaa, että sekä sijoitettu että adoptoitu lapsi on kokenut vähintään yhden menetyksen eli eron syntymävanhemmistaan.
Sijaisvanhempien on todettu kokevan erityisen vaikeana alle kouluikäisen lapsen sijoituksen katkeamisen. Sijoituksen purkaantumisen jälkeen sijaisvanhemmat eivät useinkaan pysty pitämään yhteyttä lapseen. Luultavasti sijaisvanhemmat eivät kestä omaa epäonnistumisen tai syyllisyyden tunnettaan, jonka pienen lapsen tapaaminen nostaisi pintaan. Kun sijoituksen katkeaminen tapahtuu lapsen ollessa kouluikäinen, on todennäköisempää, että lapsen ja entisen sijaisperheen välinen yhteydenpito jatkui. Adoptioperheiden osalta ei ole tietoa, kuinka usein yhteydenpito lapseen säilyy huostaanoton jälkeen.
Valtaosa ulkomailta adoptoiduista lapsista sopeutuu hyvin Suomeen. Joka viidennellä adoptoidulla lapsella todetaan kuitenkin maahantulovaiheessa vaikean kiintymyssuhdehäiriön oireita. Lisäksi adoptoiduilla lapsilla on vähintään kolme kertaa enemmän oppimisen ja kielenkehityksen ongelmia kuin heidän ikätovereillaan. Erityisesti ne adoptoidut lapset, jotka kärsivät maahantulovaiheessa kiintymyssuhdehäiriöstä, ovat niitä lapsia, jotka myöhemmin kärsivät oppimisvaikeuksista.
On äärimmäisen tärkeää, että vakavasta kiintymyssuhdehäiriöstä kärsivä adoptoitu lapsi perheineen saa apua mahdollisimman varhain. Vaikeasta kiintymyssuhdehäiriöstä ja traumoista kärsivän lapsen hoito ja kasvatus on kuormittavaa jopa terveydenhuollon ammattilaiselle puhumattakaan sitten adoptiovanhemmista. Terveydenhuollon ammattilaista suojaa kuitenkin ammatillinen suhde lapseen, kun taas adoptioperheessä on kyse lapsen ja vanhemman välisestä läheisestä suhteesta. Adoptiovanhempi, joka viettää aikaa vakavasti oireilevan lapsen kanssa jatkuvasti ympäri vuorokauden, on suuressa vaarassa uupua. Varhaisella ammatillisella tuella voitaisiin tukea sekä vanhempia ja lasta, mikä parhaimmillaan estäisi lapsen huostaanoton. Kyse ei ole pelkästään inhimillisestä kärsimyksestä, vaan kyse on myös yhteiskunnalle aiheutuvista kustannuksista. Jo pelkästään laitoshoidon kustannukset ovat lähes 100 000 euroa vuodessa sijoitettua lasta kohden. Mitä jos käyttäisimmekin rahat adoptioperheen varhaiseen tukeen?
Sijaisäiti
(Teksti on kirjoitettu nimettömänä lapsen yksityisyyden suojaamiseksi.)
—————————————————
Yhdistys tekee jatkuvasti vaikuttamistyötä adoptioperheiden avunsaannin helpottamiseksi ja ammattilaisten adoptiotietouden lisäämiseksi. Esimerkki viimeaikaisesta vaikuttamiskohteesta on kiireettömän lastenpsykiatrisen hoidon kriiteereistä, joihin ehdotimme huomioitavaksi adoptiotaustaa, vastaavasti kuin sijoitetuilla lapsilla. (linkki Valtioneuvoston 03/2019 julkaisemaan kriteeristöön, ks. luvut Lastenpsykiatria alkaen s 252 ja Neurologia alkaen s 265).
Adoptoidun lapsen ja hänen perheensä tulee saada apua riippumatta siitä onko hänellä (vielä) diagnoosia. Tästä sai alkunsa Diagnoosittomat-hankkeemme, joka lähtee ymmärryksestä, että kaikilla adoptoiduilla lapsilla on menettämisen kokemuksia.
