Taas pitää muuttaa työn perässä. Hyvät mahdollisuudet Juhalle päästä eteenpäin ja minä saan entistä kiinnostavamman homman. Sofia innostuu, kun näkee koulun, rakennus on uusi, on uima-allaskin. Kaikki ovat kivoja, opettajat ja oppilaat, vanhemmat ja omanikäiset.
Sofian huone tapetoidaan siniseksi, juuri niin kuin hän haluaa. Ostetaan Sofialle uusi vaatekaappi ja sänky, jonka alla on varapatja. Hän voi kutsua kavereita yökylään, koska on jo iso tyttö, yksitoistavuotias. Seinustalle sopii vielä kahden istuttava sohva ja televisiokin hankitaan, koska joskus Juhan ja Sofian kanavakiinnostukset ovat menneet ristiin.
Kouluun on polkupyörämatka. Ajamme sen kolmisin viikonloppuna ja käymme läpi riskikohdat. Sofia selviää niistä, hän tietää pysähtyä liikennevaloihin ja taluttaa pyörän tien yli.
Kaikki sujuu kuin rasvattu. Vanhojen tuttujen luokse on tunnin ajomatka, olemme heillä kylässä heti ensimmäisenä viikonloppuna. Sofia saa kissan, me molemmat olemme sitä pitkään toivoneet. Se hyrrää Sofian sängyssä.
Menee muutama viikko ja Sofialta pääsee iso itku. Kaikki kaverit ovat jääneet sinne vanhaan paikkaan. Nämä uudet vaan kyselevät kaikenlaista ja kääntyvät sitten vanhojen kaveriensa puoleen. Sofia ei tiedä, mistä ne oikein puhuvat. Hän on ulkopuolinen.
Tytön lohduttomuus saa minut paniikkiin. Olemmeko sittenkin edenneet oma etu edellä? Entiseen ei ole paluuta ja sydämeni hakkaa katumusta ja häpeää.
Yritän lohduttaa Sofiaa. Otan esille kaikki ne hyvät asiat, mukavat opettajat, uima-altaan ja sokerina pohjalla on vielä se pianon opettaja, nainen, hän hymyilee aina eikä haise tupakalta kuin entinen. Kyllä ne kaveruudet kehittyvät, niille pitää antaa aikaa. Ja me voimme käydä katsomassa vanhoja kavereita. Soitetaan ja sovitaan vierailusta.
Sofia tyyntyy.
Koulussa opettajat kehuvat.
Välillä Sofiaa kiukuttaa niin, että pahoitan mieleni yhdestä ja toisestakin asiasta.
– Mikä ihme tässä oikein on? kysyn.
– En mä tiedä, Sofia vastaa ja syöksyy valtavampaan vollotukseen kuin koskaan.
Keksin. Tämä täytyy johtuu hormoneista. Esi-puberteetista.
– Katsos, sä olet kehittymässä naiseksi ja siihen kasvuun liittyy kaikenlaisia kummallisia tunteita. Ne kyllä menevät ohi.
Halataan. Sofiaa selitys lohduttaa. Hän tietää kasvusta ja haluaa tulla naiseksi, vaikka lapsena voisi vielä jatkaa.
– Totta kai, sä olet lapsi vielä pitkään. Naiseksi tullaan hitaasti. Vuosia kuluu ja joskus, vain joskus, tulee tällaisia kummallisia päiviä.
Sofia tuo kotiin ystävän. Manna on pienikokoinen, hiljainen ja ujo. Intialainen. Manna on adoptoitu. Tytön vanhemmilla on kaksi poikaa, jotka ovat yliopistossa ja käyvät kotona harvoin. Manna on ollut neljän vanha, kun hän on tullut perheeseen. Hänellä on ollut joku vika jalassa ja se on korjattu. Isä on kirurgi ja äiti on kotona.
– Muistaako Manna niistä ajoista siellä Intiassa?
– Kyllä se jotain muistaa.
– Mitä Manna on kertonut niistä?
– Ne on meidän juttuja.
Pala nousee kurkkuun. En saa sanotuksi, että sinä olet onneksi tullut meille jo vauvana, koska mitä sitä turhaan. Sofia tietää kaiken ja mitä merkitystä sillä on Mannalle.
– Kyllä on kivaa, että sinulla on nyt ystävä, saan sanotuksi.
Pelkään, että Sofia kuulee äänestäni jotain muuta. Jos hänellä olisi kaverina iloisempi ja reippaampi tyttö, joka innostaisi mukaan harrastuksiin, olisimme kohta taas samassa tilanteessa kuin edellisessä paikassa. Siellä oli tekemistä, oli syntymäpäiväkemuja, luistelutapahtumia, näytelmäharrastusta ja ties mitä.
Tytöt tässä vaiheessa alkavat pariutua toisen tytön kanssa eikä asioita enää tehdä vain ryhmässä. Jokaisella on pitää olla se paras kaveri.
Mutta intialaistyttö. Miten kummassa jatkaa tätä keskustelua? En osaa kehua Mannaa. Hän ei ole urheilullinen kuten Sofia, ehkä Mannan jalassa on jotain vikaa, aivan kuin hän aristelisi sitä. Manna ei soita pianoa eikä ihmeemmin pidä piirtämisestä eikä leiki enää nukeilla. Heillä kahdella ei ole mitään muuta yhteistä kuin adoptio.
– Pyydä Manna ensi lauantaiksi meille. Mennään elokuviin ja pitsalle ja jäätelöbaariin.
– Niin jos Manna saa luvan.
Otan esille elokuvamainokset ja luettelen niistä perhe-elokuvia. Sofia ei ole nähnyt Disneyn uusinta.
Kun pitää yrittää olla pirteä ja innostava en saa edes kysytyksi mistä Manna ja Sofia puhuvat keskenään. Se tärkein jää kysymättä. Mitä Sofia on kertonut Mannalle omasta taustastaan? Miettiikö Sofia mistä hän on tullut?
Mannan äiti tuo tytön kauppakeskukseen. Nainen on minua vanhempi ja hoikempi. Heitä kahta ei äidiksi ja tyttäreksi uskoisi. Me taas Sofian kanssa olemme samannäköisiä.
Kerron mitä elokuvaa menemme katsomaan ja että menemme sen jälkeen ostoskeskuksen ravintolaan, jossa on pitkä lista salaatteja, keittoja ja kasvispaistoksia.
– Sofia on kertonut, että Manna on kasvissyöjä.
Nainen nyökkää.
Kysyn jäätelöbaarista. Se sopii, mutta Mannan olisi oltava viimeistään seitsemältä kotona. Hänen on kerrattava ihmiskehon toimintaa, koska maanantaina on biologian koe.
Olen nähnyt sen Sofian reissuvihossa, mutten ole aiheesta huolissani, koska hän tekee aina läksynsä. Kyselen tulevan viikon ohjelmasta sunnuntaisin iltapäivällä, siinä tulee varmistetuksi reissuvihkoon merkityt asiat.
– Viidennen luokan ensimmäinen biologian koe, Mannan äiti toteaa.
Nieleskelen. Tietysti on tärkeää, että tytöt tekevät kotitehtävänsä huolella. Mutta on paljon muutakin. Kerron Sofian harrastuksista.
– Manna pelaa shakkia veljiensä kanssa. Hän on soittanut zusuki-viulua, mutta se on jätetty, koska Manna ei innostunut tarpeeksi ja haluaa panostaa mieluummin kouluun.
En saa hetkeen sanaa suustani. Kysyn sitten perheen pojista.
Molemmat ovat lääketieteellisessä tiedekunnassa. Manna haaveilee myös lääkärin ammatista.
Yksitoistavuotiaana. Siinä iässä ei tarvitse vielä tietää miksi haluaa.
Nyökkään.
Olen tähän asti yrittänyt ystävystyä Sofian ystävien vanhempien kanssa. Tämän ihmisen kanssa en löydä luontevuutta ääneeni. Olemme Juhan kanssa istuneet iltaa Sofian kavereiden vanhempien kanssa ja joidenkin kanssa on vietetty monta viikonloppua, jopa lomamatkoja. Ehkä nyt on tultu vaiheeseen, että lapsille pitää antaa vapautta valintoihin ja mahdollisuutta yksityisyyteen. Vanhempien ei tarvitse tietää kaikkea lapsen ystävistä.
Vien Mannan elokuvan jälkeen kotiin. Talo on kuin palatsi, pääovelle johtaa portaikko, takana näkyy useamman auton talli ja piha vaikuttaa puistolta. Seuraan, että tyttö pääsee ovelle, soittaa kelloa ja joku avaa sen. Heilautan kättä. Ovi painuu kiinni.
Säälittää tämä tyttö, en tiedä oikein miksi.
Entä omani? Pitäisikö minun sääliä häntäkin?
Sofia ryntää kertomaan Juhalle elokuvasta. He kävisivät katsomassa sen uudestaan, niin hyvä se oli.
Kirjoittajana Äiti60
