Adoptoitujen päivänä työpaikan parkkipaikalta lähti jännittynyt puhelu adoptiolautakunnan sihteerille. Lupa saatu!
Minun raskaustikkunani toimi puhelin, jonka kautta sain kuulla odottavani virallisesti lasta. Onnen, helpotuksen, ilon, ihmetyksen, odotuksen, toivon ja toivottomuudenkin tunteet pulppusivat pintaan ja riensivät kyynelinä pitkin poskia. Järisyttävä onnentunne ja ajatus siitä, että kelpasimme vielä. Heti perään ajatus, että tällä on suurempi tarkoitus. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen saanut tulla vanhemmaksi adoption kautta. Sen ansiosta olen saanut elämääni valtavasti kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja uusia ihmisiä, ja olen myös saanut kasvaa ihmisenä. Adoptioneuvonnan aikana käydyt keskustelut ja kirjoitetut pohdinnat parisuhteen ja vanhemmuuden
kulmakivistä ovat olleet erittäin antoisia. On ollut ilo lukea ja kuulla puolisonkin ajatuksia aihealueista, jotka molempia koskettavat.
Hymyni on herkässä aina, kun ajatus sisaruksen odotuksesta kumpuaa mieleeni. Tänäänkin mietin sinua, joka et vielä ole täällä. Kuljet mukana mieleni sopukoissa, arjen askareissa ja tunteideni aallokoissa. Odotus tuntuu kokonaisvaltaisena kehossa. Katselen äitejä, jotka silittävät kauniita mahakumpujaan, ja minunkin vatsaani kipristää jännitys. Ihmeellistä, minäkin odotan, vaikka ulospäin näkymättömissä. Ja jossain olet sinä, ehkä jo kasvamassa elämääsi varten. Onnellisessa osassa me odotamme sinua, rakas pieni. Minulle sanottiin hiljattain odotuksesta puhuessani, että toki sitä toivoisi, että kaikki lapset saisivat asua vanhempiensa luona. Kommentoin olevan meidän onni, että adoptio on mahdollista. Niin valtavan suuri lahja lapsi on meille vanhemmille.
Suuresti odottamamme postikin saapui: kirje ja kuvia esikoisemme biologisilta vanhemmilta. Koimme valtavaa liikutusta ja kiitollisuutta kirjettä lukiessa ja katsellessamme heitä, alkujuurien ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuntemattomia ja merkillisellä tavalla tuttuja. Olen kiitollinen yhteydestä ja avoimuudesta, koska koen juurien tuntemisen tärkeäksi.
Katsoin teini-ikäisenä ohjelman, jossa nuori aikuinen sai tietää olevansa adoptoitu. Muistan, miten sanoin äidilleni, että jos minä nyt vasta saisin tietää olevani adoptoitu, lähtisin ihan takuulla pois kotoa. Niin kamalan suurelta loukkaukselta se epärehellisyys, jollaiseksi sen silloin koin, tuntui. Onneksi tänä päivänä jo ymmärretään avoimuuden merkitys adoptiossa. Olen ollut erittäin iloinen uudesta Leena Klaavuniemen ja Raisa Pajamon kirjoittamasta Maailman ihanin vauva -kuvakirjasta, joka kertoo kotimaan adoptiosta. Kirjan avulla on ollut ihanaa kerrata perheeksi syntymisen tarinaamme.
Rehellisyys ja avoimuus kannattavat, sillä ne vahvistavat luottamusta. Luottamusta taas tarvitsemme aina ihmissuhteissamme. Ilman sitä katoaa myös turvan tunne. Toivottavasti lapsemme saa elämässään vahvistusta juurilleen. Me teemme parhaamme sen eteen, että osaisimme tukea, keskustella ja kuunnella niin, että rehellisyys, avoimuus, luottamus ja turvan tunne saisi säilyä välillämme kaikissa aallokoissa.
– Sointu
Sointu odottaa toista lastaan, joka adoptoidaan kotimaasta. (Kirjoitus on julkaistu Adoptioperheet-lehdessä 3/2019.)
Muihin kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksiin
