Kirjoittaja Mikael Juva oli Adoptioperheillä siviilipalveluksessa 10.2. – 18.12.2020.
Aloitin siviilipalveluksen 10.2.2020 Adoptioperheet ry:ssä. Erittäin avartavan ja positiivisesti yllättävän koulutusjakson jälkeen olin innostuneena kokeilemassa taas vähän eri tavalla jotain, mitä olen vapaaehtoisena samalle järjestölle tehnyt. Nyt homma oli kuitenkin vuoden kestävä, ja en oikeastaan tiennyt paljoakaan siitä mitä järjestömaailmassa tapahtuu ja miten mikäkin toimii, joten pieni varautuneisuus oli paikallaan. Muistan, kun kävelin ensimmäistä kertaa toimistolle, painoin hissin 7. kerrokseen ja näin ensimmäiset työntekijät, joita toimistolla oli silloin paikalla, meidän järjestöstämme kuin myös naapurijärjestöistä. Ilmapiiri oli alusta alkaen ihan uskomattoman lämmin ja ystävällinen. Ja niin klisee kuin se onkaan, tuntui siltä, että tästä tulee hyvä vuosi.
Sitten tuli korona. Noin kuukausi sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa istahtanut oman työpisteeni ääreen, aloimme hiljalleen siirtämään toimiston ja järjestön keskusteluja toimistohuoneista Microsoft Teams-alustalle. Monet tapahtumat, joista monille suurin – myös minulle – kesäleiri, peruttiin tai mietittiin, miten ja minkä kokoisella porukalla pystymme järjestämään kyseisiä menoja. En tiennyt, miten suhtautua tilanteeseen aluksi. En halunnut valittaa tilanteestani, sillä moni kaverini pakkolomautettiin töistään ennen kesää ja muutama myöhemmin. Eihän tilanteeni niin huono onneksi ollut. Jälkeenpäin mietittynä sopeuduimme järjestönä yllättävän nopeasti uusiin olosuhteisiin ja vuosi on pyörinyt erittäin onnistuneesti, mutta maaliskuun puolivälin paikkeilla olin miltei varma koronan tekevän palvelusjaksostani elävän helvetin. Ja en käyttäisi tätä sanaa, ellen näin olisi ajatellut. Jos tiesin entuudestaan jotain järjestömaailmasta, se oli paperitöitä, jäsenten lisäilyä ja laskujen karhuilua, mistä olin saanut jo esimakua ensimmäisen kuukauden aikana. Tätäkö tulee nyt kestämään 10 kk!?!?
Kesän lipuessa sisään oli uusi asetelmamme jo lihasmuistissa. Henkilökuntakokoukset, perjantaikahvitteluhetket ja muut palaverit sekä etäyhteyden kautta hoituvat tapahtumat pyörivät eteenpäin. Kieltämättä sydäntäni söi menettää kesän leirit. Ne ovat olleet osa minua ja adoptioidentiteettiäni miltei vuosikymmenen verran, ne otti melkein itsestäänselvyytenä. Sain kuitenkin kesällä paljon muuta hyödyllistä työkokemusta. Olin ehtinyt parantua systeemiemme kanssa huomattavasti ja homma pyöri siellä hyvin. Pyöritin Snapchatissa ”Karanteenipäiväkirjaa kesälomani alkuun asti vähän reilu 2 kuukautta joka päivä. Olin myös ehtinyt kamppailla rasittavimman ja hirveimmän IKEA-hyllykön kanssa, mikä ei nostanut työmoraalia vain lisäsi sen katoamisnopeutta, kun samaan aikaan katsoi ikkunasta ihanan rauhallisen tuulista ja aurinkoista Sörnäisten rantatien läheisyyttä. Mentorihaastatteluja, Instagram-postauksia (enimmäkseen tarinoihin) ja kuka voisikaan unohtaa: TikTok-videoita.
Sosiaalisen median käyttämisessä nuorten tavoittamiseen huomasin monta erittäin mielenkiintoista ja jopa hieman ahdistavaa asiaa. Ensinnäkin tarjontaa on enemmän kuin haluaisi uskoa. Yhdellä äänellä on tehty samaan sovellukseen viikon sisään monta sataa miljoonaa videota. Toiseksi tarjonnan määrän takia keskittyminen on todella vähäistä, ellei sisältö ole automaattisesti ”koukuttavaa”; ”cliffhangerit”, visuaalinen tai audiollinen säväyttävyys tai erilaisuus yms. ovat kaikki suuremmassa roolissa kuin mitä vain kuluttajana ajattelee. En sano ymmärtäneeni taikka hyödyntäneeni omatekemässä viihteessä näitä tärkeimpiä huomionkiinnittämiskeinoja jokaisessa teoksessa, mutta painetta ja tarve siihen tuntui olevan, jos halusi yhtään näkyvyyttä. Takaisin sivariaiheeseen, mutta tulipa vaan taas mieleen, miten kiinni kaikki kännyköissään ovat.
Koronasta huolimatta, mikä ei mahdollisesti ole paras asia, muutamat tapahtumat ja kokoontumiset suoritettiin livenä. Monet, alkuun minä mukaan lukien, olivat skeptisiä ja jotkut eivät hyvästä syystä halunneet saapua paikalle. Sain muutamaan otteeseen kysymyksen, johon vastaan tässä tekstissä kaksi kertaa ja sitten luettelen mitä tapahtui paikan päällä. Kysymys kuuluu: Miten/Miksi toimintaanne tapahtuu vielä myös kasvotusten? Vastaus: Joissain tilanteissa, kuten Turun nuortenryhmän muutamassa tapaamisessa, ryhmäkoot saatiin pidettyä niin pieninä, että kun on lapsista kyse, koronarajoitukset eivät kieltäneet meitä näkemästä, ohjaajilla ja aikuisilla tietenkin aina vahva maskisuositus. Joissain tilanteissa, kuten syys- sekä lapsi ja aikuinen-leirillä, ohjaajat ja työntekijät jakaantuivat pysyvästi kahteen osaan ja pysyttelivät omissa porukoissaan pitäen huolen yleishygieniasta. Liikkumiset syömään porrastettiin ja pinnat pyyhittiin aina ryhmän poistuessa tilasta ennen toisen saapumista.
Tässä kohtaa mahdat miettiä, miten tuon tämän tekstin ns. punaisen langan takaisin. No, se tulee takaisin vastauksena äskeiseen kysymykseen eri näkökulmasta. Adoptioon liittyvää vertaistoimintaa ei Suomessa vielä tänäkään päivänä ole paljoa. Monien nuorten verkostoituminen adoptiopiireissä alkaa maatapaamisista noin vaahtosammuttimen pituisina, kun juuri ja juuri muistaa mistään mitään. Monien alkaa toisen vanhemmille tutun adoptioperheen kanssa keskustelusta ja lasten välisestä kanssakäymisestä. Mutta monille se alkaa leireiltä. Omassa elämässäni adoptioleirit ovat olleet suurin vaikuttaja nykyiseen verkostoon, mikä minulla on adoptoituihin ja minusta tuntuu, että se on osasyy siihen, miksi minä edes tulin Adoptioperheille sivariin. Kaikki ne ikuiset ystävät, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, ne, joita olen nähnyt viimeisen kuukauden sisään ja ne, joita en ole nähnyt ensimmäisen kerran jälkeen kertaakaan voivat kuitenkin elää siinä tiedossa, että täällä on muita samanlaisia ja niiden muiden näkeminen ja tarinoiden jakaminen on mahdollista, kehotettua ja voi muuttaa jonkun elämän. Sen mahdollisuuden tarjoaminen edes kerran tai kaksi varsinkin pandemian luoman epätoivon ja eristäytymisen vallitsevan tunteen keskellä on supertärkeää ja en voisi olla iloisempi siitä, että olen tänä vuonna päässyt tutustumaan uskomattomiin adonuorukaisiin, aikuisiin adoptoituihin sekä järjestömaailmassa työskenteleviin ihailtaviin henkilöihin. Kyllä mäki tätä vertaistoimintaa aina silloin tällöin tartten 😊 Suurkiitokset Adoptioperheille kaikesta ja toivottavasti reittimme kohtaavat suotuisampana vuonna uudestaan!
Koska tiedän monia kiinnostavan tarkemmin mitä kaikenlaista olen täällä tehnyt kuluneen vuoden aikana, teen tähän listan, jossa selitän suurpiirteisesti työtehtäväni palvelusjaksollani.
Olen muun muassa…
- Etätöissä olen ottanut osaa 5 eri adonuorten Zoom-miittiin, joista vedin yhden Aaro Valtasen kanssa. Käsittelimme Aaron kanssa siviilipalveluksen ja armeijan eroja sekä kävimme läpi vakaumuksellisia tekijöitä päätökseen liittyen ja kuulimme lasten mielenkiintoisia kantoja ja mielipiteitä asiasta. Vieraina miiteissä oli esim. Yasu Jukkola ja Bella Forsgrén.
- Olen matkannut Turkuun 3 otteeseen nuortenryhmää tapaamaan ja heidän kanssaan ollaan pelattu kuplafutista, käyty Megazonessa ja syömässä. Heidät mun on pakko luokitella yhdeksi tän vuoden kohokohdiksi.
- Suunnitelin ja järjestin tapahtuman Redin Pixeliin, mikä on VR-peliluola. Olimme noin 12 hengen porukalla pelailemassa, kaikki omilla pelialueillaan, jotka olivat noin 5 neliönmetrin tiloja. Tämän jälkeen kävimme myös porukan kanssa syömässä.
- Olen postittanut ympäri Suomea nuorisotiloille yhteensä 400 kirjettä, jotka täytettiin Juuret-oppaalla sekä mentori- ja nuorisojäsenesitteillä
- Olen ollut kuvattuna ja äänitettynä mentorimainosvideoon kollega Minna Vihavaisen ja yhden mentoreistamme, Jaakko Rautavaaran kanssa.
- Olen kirjoittanut lehteemme muutamankin jutun, joista arvostetuin oli 3-4/2020 Koulu-lehdessä pieni teksti kokemuksestani rasismista
- Olen lisännyt enemmän jäseniä ja lähettänyt enemmän muistutuslaskuja ja ryhmäsähköposteja kuin laki sallii
- Olin Adoptoidun Ääni-podcastissa puhumassa Miesten Ääni-jaksossa näkemyksistäni liittyen mieskuvaan nykypäivänä
- Olen ollut Tampereella Simpukka-järjestöllä MoMu-koordinaattorikokouksessa
- Olen tehnyt inventaarion kaikista toimistomme lehdistä
- Olin Lapsi ja Aikuinen- sekä Nuorten leirillä ohjaajana ensimmäistä kertaa
- Olen kirjoittanut puhtaaksi n. 17 mentorikoulutettujen haastatteluja
Somessa…
- Olen pitänyt Snapchatissa 70 pv kestäneen ’Karanteenipäiväkirjan’
- Olen ollut mukana/tehnyt palvelukseni aikana noin 30 TikTok-videossa/videota
- Olen mainostanut kampanjoitamme eri alustoilla
- Olen juontanut arvonnan
- Olen tanssinut varmaan yhteensä 3 tuntia videoissa, erityisesti ’Karanteenipäiväkirjassa’
- Olen Tukinetissä keskustellut anonyymisti ihmisten kanssa
———-
Ajankohtaista tietoa Mikaelin kovasti suosittelemista leireistä löydät sivultamme leiritoiminta. Jos olet kiinnostunut toimimaan leirikummina tai muusta nuorten tai aikuisten adoptoitujen toiminnasta, ota yhteyttä vertaaistoiminnan suunnittelijaamme Eliakseen .
