Kategoria Lehti

Kuulostaako tutulta? Lapsi kirmaa vieraan aikuisen syliin leikkipuistossa ja hakee hoivaa kaupanmyyjältä. Tätä valikoimatonta sosiaalisuutta osaa moni adoptiovanhempi odottaa alkuvaiheelta. Sama mielikuva kiintymyssuhdeongelmista oli myös Lindalla, jokkoulupoika hiekkaisena uimarannallaa sai puolisonsa kanssa lapsen Pietarista vuonna 2010. Kiintymyssuhteiden estottomuus ei kuitenkaan ole ainoa kiintymyssuhdehäiriön muoto, vaan häiriö voi näyttäytyä myös päinvastaisena, emotionaalisena estyneisyytenä.

Aluksi kiintyminen vanhempien ja 4,5-vuotiaan lapsen välillä tuntui sujuvan kuin tanssi. Lapsi ei suinkaan suhtautunut vieraisiin liiallisen tuttavallisesti, vaan tarrautui vanhempiinsa jo hakumatkalla. Lapsi myös uskalsi näyttää vanhemmille kaikki tunteensa täydellä voimalla.

”Ihanaa, kun kelpaamme lapselle ja hän on todella kiintynyt meihin”, muistaa Linda ajatelleensa ensimmäisen yhteisen vuoden aikana.

Tarrautuvan käytöksen jatkuttua useamman vuoden vanhemmille valkeni, ettei lapsi uskaltanut hetkeksikään erota. Hän ei tuntunut luottavan vanhempiensa pysyvyyteen, ja tunteet purkautuivat epätoivoisena käytöksenä ja pyrkimyksenä kontrolloida eteen tulevia tilanteita. Ongelmien taustalta tunnistettiin kouluiässä reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö, RAD.

Lapsen tunnemyrskyt vaativat arjelta vakautta

Ensimmäiset yhteiset vuodet olivat jatkuvaa tunteiden vuoristorataa. Lapsen raivokohtaukset seurasivat toinen toistaan, eivätkä tunnesäätelytaidot näyttäneet kehittyvän. Linda piti päiväkirjaa.

”Lapsen 12 tunnin hereilläoloajasta puolet kului rauhoitteluun ja kiinni pitämiseen. Lapsi löi ja potki meitä ja saattoi hakata päätään seinään. Kaikki siirtymätilanteet olivat vaikeita, ja kotoa lähteminen kesti helposti tunnin”, Linda kuvailee.
”Me vanhemmat etsimme tietoa netistä, luimme kasvatusoppaita ja kysyimme usein neuvoa Pelastakaa Lapset ry:n sosiaalityöntekijältä. Puheluista jäi aina tunne, että olemme hyviä vanhempia. Meihin valettiin luottamusta: jatkakaa vain, luottakaa itseenne.”

Vanhemmat sopivat jo odotusaikana kummankin osallistuvan yhtä lailla lapsen hoitoon. Intensiivisenä alkuaikana vanhemmat keskittyivät vuorotellen lapseen.

”Kun raivokohtauksia tuli, ja niitä tuli paljon, vaikeinta oli säädellä omia tunteitaan. Siksi hoidimme lasta vuorotellen, mutta toinen pysyi kuulolla. Jos hoitovuorossa oleva tarvitsi vaihtoa, toinen oli ottamassa kopin. Tietenkään aina ei ollut mahdollista pysyä itse tyynenä. Mutta jos menetin malttini, kävin tilanteen lapsen kanssa läpi. Kerroin, että minun aikuisena olisi pitänyt pystyä hoitamaan tilanne paremmin”, Linda kertoo.

Rutiinit havaittiin erittäin tärkeiksi. Lapsen pinna paloi, jos ruoka oli puoli tuntia myöhässä. Oli tärkeää, että samoista toimintatavoista pitivät kiinni myös mummi ja kummi, jotka ottivat lasta hoitoon pienin askelin. Mummi vei 20 minuutin autoajelulle, ja kummi tuli yöksi ja puuhasi lapsen kanssa, jotta vanhemmat saivat aamulla rauhallisen hetken.

Ensimmäisellä luokalla myös koulussa havahduttiin avun tarpeeseen. Lapsi reagoi herkästi ja voimakkaasti ärsykkeisiin, ja suhteissa muihin lapsiin
oli vaikeuksia. Perhe sai lähetteen lasten psykiatriselle poliklinikalle, mikä osoittautui ratkaisevan tärkeäksi.

Monipuoliset tukimuodot käyttöön

Linda kiittää perheen kotikuntaa sen antamasta tuesta. Lasten psykiatrisen poliklinikan ylilääkäri oli opiskellut Theraplay-hoitomenetelmää ja tunsi
adoptiolasten haasteet pitkältä ajalta.

10-vuotiaana lapsi pääsi vihanhallintakurssille ja alkoi saada terapiaa kaksi kertaa viikossa.
”Terapiassa lapsi kävi tunteita läpi pohjia myöten niin, että tuli hiestä läpimärkänä takaisin. Lapsi rauhoittui todella paljon. Varsinainen diagnoosi
eli lapsuuden reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö (F94.1) hänelle saatiin 12-vuotiaana. Diagnoosi oikeutti meidät saamaan rahallista vammaistukea.”

Kun äiti oli jatkuvasti mustelmilla kouluikäisen lapsen rauhoittelusta, avuksi otettiin myös väkivaltaisuutta hillitsevä lääkitys.
”Lääkitys oli pelastus. Lapsella oli jo paljon voimaa, ja jaksamisemme oli koetuksella. Kun lapsella oli paha olo, hän löi, mikä pahensi oloa entisestään. Tämä kierre saatiin katkaistua lääkityksellä. Lääkitys rauhoitti myös koulunkäyntiä.”

Lasta oli kiusattu esikoulusta lähtien, joten alakoulun viimeiset luokat hän kävi sairaalakoulussa. Yläkoulussa alkoi näkyä valoa. Lapsi pääsi kouluun
pienelle luokalle, jossa hän sai erittäin hyvää tukea ja yksilöllisen opetussuunnitelman.

”Jos menetin malttini, kävin tilanteen lapsen kanssa läpi. Kerroin, että minun aikuisena olisi pitänyt pystyä hoitamaan tilanne paremmin.”

Huomio hyvään

Kun arki on tunteiden vuoristorataa, voi huomata vain odottavansa lapsen seuraavaa raivaria. Linda opetteli tietoisesti kiinnittämään huomiota hyvään.
”Kun on rankkaa, kannattaa pitää päiväkirjaa siitä, mitä hyvää päivässä on ollut. Hyvien hetkien huomaaminen ja niihin keskittyminen auttaa todella paljon jaksamisessa ja suhteessa lapseen. Täytyy myös ymmärtää, ettei lapsi ole vaikea tahallaan.”

Kun lapsi on saanut päästellä ikävät tunteensa ulos, hän on hetkessä silkkaa naurua ja kujeilua. Ryytynyt, raivoa vastaanottanut vanhempi ei pysty
samalla tavalla siirtymään tunteesta toiseen.
”Silloin auttaa jo muutaman minuutin hoitovuoron vaihto, jotta saa hengähtää hetken ja pystyy taas vastaamaan lapsen iloon. Kauna ei saa jäädä
päälle”, Linda painottaa.

Koko perheen kasvutarina

Vaikka lapsi hyväksyi alusta asti molemmat vanhemmat, perheessä oli vaiheita, jolloin lapselle kelpasi vain äiti. Ne olivat isälle vaikeita hetkiä ja vaativat paljon yhteistä pohdintaa.
”Isän oli vaikeaa houkutella lasta viettämään aikaa kanssaan, kun lapselta ei tullut vastakaikua tai aloitteita. Silloin mietimme, mitä asioita lapsi ja isä
tykkäsivät tehdä yhdessä. Metsäretket koiran ja eväiden kanssa havaittiin toimiviksi. Sitten he keksivät leffat ja musiikin. Heidän suhteensa on aaltoillut enemmän kuin minun ja lapsen suhde”, Linda kertoo.

Linda kuvailee heidän kasvattavan lasta mututuntumalla ja rakastamalla. Kumpikin sanoo lapselle monta kertaa päivässä, että vanhemmat rakastavat häntä. Vanhempien jaksamisen ja perheen selviämisen kannalta tärkeäksi muodostui vanhempien pariterapia.

”Kävimme kaksi kertaa kuussa terapiassa ja oksensimme kaiken ulos. Halusimme ymmärtää, miten voisimme muuttaa käytöksellämme lapsen reaktioita. Miksi jotakin tapahtui, mitä olisimme voineet tehdä toisin? Analysoimme muutenkin paljon yhdessä.”

Nyt nuori kehittyy harppauksin hyvään suuntaan. Teini-iässä asetelma kääntyi ikään kuin päälaelleen.
”Meille se oli perheessä uusi alku. Saimme tasaisemman kiintymyssuhteen. Lapsi pystyi ottamaan omaa tilaa ja menemään kavereiden kanssa. Viime kesänä hän oli 15-vuotiaana kesätöissä ja tienasi moporahoja. Koulusta tulee hyvää palautetta. Meillä on ihana nuori.”

Linda tahtoo tarinallaan tukea muita adoptiovanhempia.
”Luota itse itseesi ja vanhemmuuteesi. Erityistarpeisten lasten vanhempia kyseenalaistetaan usein ikään kuin ongelmat johtuisivat siitä, että vanhempana tekee jotakin väärin. Muiden ideoita kannattaa kuunnella, mutta samalla voi myös kertoa, mikä on toiminut lapsen kanssa. Jokainen lapsi on erilainen.”

Juttu on julkaistu Adoptioperheet -lehdessä 2/2022, Terveys. Teksti Liisa Hertz. 


Lue lisää kiintymyssuhteen kehittymisestä sivultamme erityistarpeisuus.
ja artikkelistamme Kiintymyssuhde lapsen kehityksen säätelijänä.

X